Ajatuksia epäonnistumisesta

Olen epäonnistunut yhden virkkeen säännön noudattamisessa. En ole kirjoittanut pitkään aikaan ennen tätä aamua. Olen haudutellut aiemmin valmistunutta tekstiäni uskaltamatta käydä siihen käsiksi. Pelkään, että sen hiomisesta tulee suurempi projeki kuin olen kuvitellut, että joudun taas kasvamaan kiinni sen maisemaan ja kuulemaan tarinan ihmiset päässäni.

Ehkä alan olla valmis jatkamaan seuraavaan tekstiin, mutta vielä pitäisi jaksaa yksi iso loppurutistus. Joudun kai vaihtamaan vuorosanoissa käyttämäni murteen toiseen, jota en osaa. Muuten tarinan tapahtumapaikkoja ei pysty sijoittamaan kartalle.

Olen viime aikoina miettinyt, mikä yhden virkkeen säännön seuraamisessa oli niin hankalaa. Voi olla, että silloin tällöin olisi pitänyt olla luvallinen vapaapäivä. Viikon pari sääntö toimi hienosti, mutta sen jälkeen kirjoittaminen jäi kokonaan. Loppuvaiheessa kokeiluani minulle alkoi käydä niin, että huomasin ollessani menossa nukkumaan virkkeen jääneen kirjoittamatta. Siinä sitten yritin parissa sekunnissa sepustaa jotakin ihan mitä sattuu. Siitä ei ollut kovin paljon iloa.

Ehkä on kuitenkin niin, että kirjoittamiselle pitäisi varata päivästä oma aika, jona ei tarvitse keskittyä muuhun. Aamu saattaisi olla hyvä, koska vasta herättyä ei ole ehtinyt vielä ajatella päivän kauppalistaa ja pyöritellä seuraavan päivän ohjelmaa. Pitäisi myös löytää itselle oikea tapa suhtautua epäonnistumiseen. Olen jälleen kysynyt itseltäni seuraavanlaisia kysymyksiä:

  • Mitä oikeastaan on epäonnistuminen?
  • Miten voin unohtaa tekemäni virheet ja alkaa taas kirjoittaa?
  • Onko pysähtyminen aina pahasta?
  • Mikä minua motivoi?
  • Mikä on minulle sopiva aika kirjoittaa?
  • Onko juuri minulla sanottavaa ja mitä se on? (Eli tuttu: Miksi haluan kirjoittaa?)

Kun tänä aamuna kirjoitin kolme runoa, niistä ei välttämättä tullut erityisen hyviä, mutta olen jälleen liikkeessä. En aio lähiaikoinakaan noudattaa yhden virkkeen sääntöä, vaan pohdiskelen uutta lähestymistapaa kirjoittamisen prosessiin.  

Uupumuksesta Himasen itsehoito-oppaaseen

Olen ollut käsittämättömän väsynyt. Olen kirjoittanut lisää lohenpunaisen lohen tarinaa, koska saatuani edellisessä postauksessani mainitsemani tekstin raakaversion valmiiksi minun on ollut vaikeaa aloittaa mitään uutta ja kunnollista. Yritin kyllä eilen, mutten löytänyt sopivaa tyyliä. Tämän päivän virke on edelleen kirjoittamatta.
Kokeiluni kirjoittaa vähintään virke päivässä ei ole tehnyt minusta yhtäkkiä tuotteliasta kirjoittajaa, mutta aloittaminen on hieman entistä helpompaa. Aikaa vaan pitäisi olla enemmän – vai pitäisikö sitä raivata enemmän kirjoittamiselle, jos tosiaan haluan kirjoittaa? Yhtenä päivänä lintsasin. Olin vakaasti aikonut kirjoittaa, mutta uuvahdin.
Kun tietäisin, kannattaako se, mihin olen ryhtynyt. Millä kannattavuutta mitataan? Jos mietitään kirjoittamisen taloudellista kannattavuutta, niin harvempi itsensä kirjoillaan elättää. Jotkut tietenkin. En silti koe, että pelkällä tienaamisella voidaan mitata tekstin syvyyttä.
Mukavasti kustantanutta Pekka Himasen kestävän kasvun raporttia ei ainakaan taideta yleisesti pitää laadukkaana. Sitä on ryöpytetty niin kauan mediassa jos toisessakin, että tässä voisi kohta itsekin harkita katsastavansa, onko kyseessä tosiaan ennemmin itsehoito-opas kuin tieteellinen tutkimus.
Kun saisi ensin lisää energiaa ja jaksaisi taas.

Lohenpunainen lohi ja muuta hohdokasta

Kirjoitin eilen lohenpunaisesta lohesta. Kai tämä oli hulvaton yritykseni kapinoida yhden virkkeen säännön ideaa vastaan. Prosesseissa tulee vastaan erilaisia vaiheita, ja se on hyväksyttävä. Ihminen ei kasva tasaisesti: pituuskasvua voi ennustaa, mutta lopulta siihen vaikuttavat monet tekijät, joista joihinkin voi vaikuttaa enemmän kuin toisiin. Välillä ei kasva vuoteen, ja sitten yhtäkkiä kasvaa kymmenen senttimetriä.

Sama pätee kirjoittamisessa kehittymiseen. Sitä saattaa kirjoittaa hirveää roskaa ennen mieletöntä harppausta uusiin sfääreihin. Kirjoitettuaan hyvän tekstin saattaa taas palata askelia taaksepäin. Pituuskasvu on tietysti kirjoittamiseen verrattuna siinä mielessä armollisempaa, että siinä tulee vastaan pysähdyksiä, muttei takapakkeja (tai no kyllähän ihminen menee päivän aikana kasaan, mutta tämä menee saivartelun puolelle).

Nukahtamispisteessä kirjoittamani virke lohenpunaisesta lohesta, joka ajelehti virran pyörteissä, on vain annettava anteeksi ja jatkettava eteenpäin. Ja onhan tässä eteenpäin mentykin, koska sain toissapäivänä valmiiksi ensimmäisen raakaversion tekstistä, jota olen nyt kirjoittanut muutaman vuoden. Siinä on vielä hiomista, mutta sillä on runko. Teen joitakin korjauksia, minkä jälkeen alan etsiä uusia testilukijoita.

Kuva

Ulkona on karmea sää, sade koputtelee ikkunoihin, mutten avaa kaihtimia. Täällä pienessä pesässäni keskityn kuuntelemaan gerbiilien rapistelua ja kynttilöiden lempeitä ajatuksia. Ja siinä vaiheessa, kun energiavaje alkaa ahdistaa, soitan No Doubtin kappaleen Just A Girl.  Tulee aika eri fiilis kuin kynttilöiden tuijottelemisesta! 

Kysymyksiä kirjoittamisesta, elämänlaadusta ja kastemadoista

Nukahdin eilen tietokone syliin. Eilinen oli ensimmäinen päivä, jona olin unohtaa noudattaa yhden virkkeen sääntöä. Kun viimein muistin koko asian, kello lähenteli iltayhtätoista, eikä olisi kyllä yhtään huvittanut kirjoittaa sanan sanaa. Turhautti ryhtyä moiseen touhuun! Loppujen lopuksi kuitenkin kirjoitin, enkä vieläkään joutunut turvautumaan lohi-sanan käyttöön, mikä sinällään oli lohdullista.

Toissapäivänä muistin vielä hyvin kirjoittaa virkkeeni heti alkupäivästä. En saanut aikaiseksi yhtä virkettä enempää, mutta päätin olla tyytyväinen. Liian helposti käy niin, että onnistuttuaan jonkin aikaa itselleen asettamassaan tehtävässä alkaa saman tien vaatia enemmän ja enemmän. Siihen ei pidä sortua, koska silloin kynnys noudattaa omia neuvojaan nousee korkeammaksi, mikä on omiaan vaarantamaan koko operaation! Yhden virkkeen säännön tarkoituksena ei ole vaatia itseltään kohtuuttomia, vaan luoda rutiini helpottamaan arkea. Kun rutiini on olemassa, omat tavoitteensa saavuttaa helpommin. Kun taas huomaa usein pääsevänsä tavoitteeseensa, usko itseen vahvistuu, mikä jälleen on omiaan vahvistamaan tekemisen kulttuuria.

Päätin siis maanantaina hyväksyä ainokaisen kynttilöiden loimussa kirjoittamani virkkeen ja tehdä jotain ihan muuta: nimittäin ratatouillea.

Kuva

Tehtyäni ratatouillea ulkoilutin gerbiilejä, imuroin, pesin lattiat ja tiskasin. Mapitin vanhoja papereita, jotka olivat maanneet pari vuotta säkissä peilipöydän alla. Löytämistäni A4-arkeista yhteen olin kirjoittanut liudan vuonna 2010 pohtimiani kysymyksiä, joista jaan nyt kanssanne muutaman:

  • Miksi haluan kirjoittaa?
  • Mikä meitä ohjaa?
  • Olenko itse tehnyt valintani?
  • Voiko hiljaisuutta kuunnella?
  • Kokeeko koskaan mitään täysin samoin kuin joku toinen?
  • Kuinka paljon kieli ohjaa ihmisen ajattelua ja käsitystä maailmasta?
  • Miltä tuntuisi olla kastemato?
  • Onko kulttuuria, jossa ei tunneta häpeää?

Kysymyksiä oli kertynyt melkoinen määrä EU-direktiiveistä Guantanamoon ja minuuden rakenteisiin. Suurimpaan osaan en edelleenkään osaa vastata, mutta joistakin minulla on ehkä enemmän ajatuksia kuin silloin. En esimerkiksi usko, että koskaan kokee mitään täysin samoin kuin joku toinen. Lähelle voi mahdollisesti päästä, mutta meillä kaikilla on niin erilaiset historiat ja kokemusmaailmat ja tavat tulkita elämän merkityksiä, että tuntuisi absurdilta kuvitella pääsevänsä toisen pään sisään – tai että joku pääsisi oman pään sisään. Toisaalta taas ihminen tuntuu pohjimmiltaan olevan otus, joka kokee samoja tunteita, reagoi moniin asioihin hyvin samoin ja samastuu vertaisiinsa.

Kysymys siitä, miksi haluan kirjoittaa, on edelleen kipeä. Haluan kirjoittaa voidakseni jakaa, saadakseni yhteyden toisiin. Lisäksi rakastan sanoja, rakastan kieltä ja kudelmia, joita sillä voidaan rakentaa. Yrittäessäni kirjoittaa kohtaan kuitenkin toisinaan ylitsepääsemättömän itsekritiikin muurin, joka eristää minut ajatuksineni. En halua kirjoittaa asioista, jotka eivät tunnu merkityksellisiltä, mutta merkityksellisten tarinoiden jakaminen on vaikeampaa. Kun kirjoittaa tosissaan, tekstiin kirjoittaa itsensä. Jos saa negatiivista palautetta tekstistä, johon on kirjoittanut kipeimmät kohtansa, se sattuu. Kirjoittaminen vaatii rohkeutta. Jos kirjoittaessa ei ole valmis panemaan itseään likoon, mikä on prosessin ja sen tuotoksen arvo? Koska olemme yksilöinä uniikkeja, on jokaisen kokemusmaailmakin uniikki. Jos minuutensa saa vangittua tekstiin, omasta tyylistä muotoutuu ainutlaatuinen.

Lopuksi mietin vielä, mikä minua ja valintojani ohjaa. Joskus tuntuu siltä, että kuin merelle unohdettu jolla seilailisin pitkin ulappaa. Oikeastaan en ajaudu avomerille, vaan mantere on jatkuvasti näkyvissä, tai sitten ehkä repaleinen saaristo. Veneen pohjalla lojuvat airot, mutta niihin en tartu. Maisemat muuttuvat vuodenaikojen mukaan, joskus minulla on veneessä seuraa. Osaksi talvea jäädyn paikoilleni, kevääksi irtoan jäistä. Mitä ihmettä tämä on?

Tämä blogi on yritys tarttua airoihin. Luulen, etten ole vähään aikaan tarttunut niihin, koska en ole uskonut itseeni. Olen pelännyt, että jos alan itse ohjata elämääni ja päätän sen suunnan, voin epäonnistua. Aion nyt alkaa tavoitella haluamani kaltaista elämää epäonnistumisen riskin uhallakin. Jos ja kun sattuu, niin ainakin olen elänyt jossittelun sijaan.

Millaisia kysymyksiä te esitätte itsellenne? Miten vastaisitte niihin?

Ensimmäinen seurantaraportti

Pari päivää sitten kirjoitin aikovani seurata yhden virkkeen sääntöä. Täytyy sanoa, että kylläpäs osasin neuvoa itseäni hienosti! Ja upeasti olen seurannut neuvojani nyt kokonaista kolme päivää.

Ensimmäinen päivä oli kapinen: kirjoitin illalla yhden muutamasta lauseesta koostuvan virkkeen. Toisaalta virke oli jokseenkin hyvä ja mielenkiintoinen, eikä se alkanut sanalla lohi. 

Loheen en joutunut turvautumaan kokeilun toisenakaan päivänä (eli siis eilen). Tehtävään tarttuminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin ensimmäisenä päivänä ja välttelin sitä lähes viimeiseen asti. Lopulta kirjoitin yliemotionaalisen vuodatusrunon, joka on suoraan sanottuna paska. Siis aivan kamalaa sontaa! Toisaalta taas pystyin tuottamaan tekstimassaa huomattavasti enemmän kuin ensimmäisenä kokeilupäivänä, ja alkuun päästyäni teksti syntyi vaivattomasti.

Kokeilun kolmantena päivänä eli tänään heräsin kello seitsemältä, vaikka olisin pitkästä aikaa saanut nukkua rauhassa. Tai no koska kelloja oli käännetty, kello olikin itse asiassa vasta kuusi. Sen sijaan, että olisin kääntänyt kylkeä, kävelin ainakin kolme metriä hakeakseni tietokoneen. Irrotin nettipiuhan ja otin koneen sänkyyn. Asettelin selkäni taakse mukavasti kolme tyynyä ja niiden eteen vielä piikkimaton, jota vasten nojauduin. Luin 31 sivua keskeneräistä tekstiäni. Sitten jatkoin kirjoittamista virkkeestä, jonka olin kirjoittanut ensimmäisenä kokeilupäivänä. Kirjoitin ehkä puolisen sivua ja olin itseeni tyytyväinen.

Ai että. Itsensä neuvomisen jalo taito on kyllä opettelemisen arvoinen asia. Ainakin siinä tapauksessa, että on valmis opettelemaan neuvojen keksimisen lisäksi niiden noudattamista. Suorastaan tunnen viisauden hipaisseen päälakeani.

Herttuatar Henning roskakorissa

Lemmikkini Herttuatar Henning Hyppyrotta on muutaman kuukauden aktiivisen lihaskuntotreenin voimalla ponnistanut korkeammalle kuin koskaan aiemmin ja täten päätynyt roskakoriin.

Onnittelen Hetaa suorituksestaan ja totean pitkäjänteisen työskentelyn tuottavan tulosta. Kannustavaa, eikö totta?

Gerbiili roskakorin reunalla

Yhden virkkeen sääntö

Koska itselleni vaikeinta on yleensä luovan kirjoittamisen aloittaminen, olen kehitellyt yhden virkkeen säännön. Toimintamalli on seuraavanlainen:

  1. Etsin kirjoitusvälineet. Tietokone tai kynä ja vihko kelpaavat.
  2. Unohdan ennenaikaisen itsekritiikin.
  3. Kirjoitan minkä tahansa sanan. Jos en keksi sanaa, se voi olla lohi.
  4. Kirjoitan lisää sanoja, kunnes ne muodostavat järjellisen virkkeen.
  5. Kirjoitan lisää järjellisiä virkkeitä, mikäli kykenen.
  6. Toistan operaation päivittäin.

Vähitellen tekstin tuottaminen muuttuu entistä helpommaksi.  (Tämä on hypoteesini.) Inspiraatioita ei tarvitse eikä kannata jäädä odottelemaan, koska sitä saa tunnetusti odotella hamaan loppuun saakka.

On toki mahdollista, että luovien aivonystyröiden vielä lomaillessa joutuu ensimmäiset pari viikkoa jokapäiväisen virkkeensä aloittamaan sanalla lohi. Elän kuitenkin siinä uskossa, ettei se voi olla vaarallista. Tärkeintä on luoda rutiini ja päästä lamaannuttavasta itsekritiikistä. Tärkeintä on toimia.

Kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. Aion aloittaa yhden virkkeen säännön noudattamisen tänään julkaistuani tämän postauksen. Aion muodostaa uuden rutiinin.

Joku teistä saattaa tässä vaiheessa miettiä, ettei upea yhden virkkeen sääntöni ole kovin uniikki konsepti. No ei minustakaan. Uniikki saattaa kuitenkin olla se henkilö, joka oikeasti alkaa noudattaa yhden virkkeen sääntöä ja katsoo, mihin se johtaa. Katsotaan nyt sitten, miten pitkälle omat rahkeeni riittävät ja kykenenkö noudattamaan omaa ohjelmaani. Myönnän olevani hieman huolestunut, mutta myös innoissani.