Kysymyksiä kirjoittamisesta, elämänlaadusta ja kastemadoista

Nukahdin eilen tietokone syliin. Eilinen oli ensimmäinen päivä, jona olin unohtaa noudattaa yhden virkkeen sääntöä. Kun viimein muistin koko asian, kello lähenteli iltayhtätoista, eikä olisi kyllä yhtään huvittanut kirjoittaa sanan sanaa. Turhautti ryhtyä moiseen touhuun! Loppujen lopuksi kuitenkin kirjoitin, enkä vieläkään joutunut turvautumaan lohi-sanan käyttöön, mikä sinällään oli lohdullista.

Toissapäivänä muistin vielä hyvin kirjoittaa virkkeeni heti alkupäivästä. En saanut aikaiseksi yhtä virkettä enempää, mutta päätin olla tyytyväinen. Liian helposti käy niin, että onnistuttuaan jonkin aikaa itselleen asettamassaan tehtävässä alkaa saman tien vaatia enemmän ja enemmän. Siihen ei pidä sortua, koska silloin kynnys noudattaa omia neuvojaan nousee korkeammaksi, mikä on omiaan vaarantamaan koko operaation! Yhden virkkeen säännön tarkoituksena ei ole vaatia itseltään kohtuuttomia, vaan luoda rutiini helpottamaan arkea. Kun rutiini on olemassa, omat tavoitteensa saavuttaa helpommin. Kun taas huomaa usein pääsevänsä tavoitteeseensa, usko itseen vahvistuu, mikä jälleen on omiaan vahvistamaan tekemisen kulttuuria.

Päätin siis maanantaina hyväksyä ainokaisen kynttilöiden loimussa kirjoittamani virkkeen ja tehdä jotain ihan muuta: nimittäin ratatouillea.

Kuva

Tehtyäni ratatouillea ulkoilutin gerbiilejä, imuroin, pesin lattiat ja tiskasin. Mapitin vanhoja papereita, jotka olivat maanneet pari vuotta säkissä peilipöydän alla. Löytämistäni A4-arkeista yhteen olin kirjoittanut liudan vuonna 2010 pohtimiani kysymyksiä, joista jaan nyt kanssanne muutaman:

  • Miksi haluan kirjoittaa?
  • Mikä meitä ohjaa?
  • Olenko itse tehnyt valintani?
  • Voiko hiljaisuutta kuunnella?
  • Kokeeko koskaan mitään täysin samoin kuin joku toinen?
  • Kuinka paljon kieli ohjaa ihmisen ajattelua ja käsitystä maailmasta?
  • Miltä tuntuisi olla kastemato?
  • Onko kulttuuria, jossa ei tunneta häpeää?

Kysymyksiä oli kertynyt melkoinen määrä EU-direktiiveistä Guantanamoon ja minuuden rakenteisiin. Suurimpaan osaan en edelleenkään osaa vastata, mutta joistakin minulla on ehkä enemmän ajatuksia kuin silloin. En esimerkiksi usko, että koskaan kokee mitään täysin samoin kuin joku toinen. Lähelle voi mahdollisesti päästä, mutta meillä kaikilla on niin erilaiset historiat ja kokemusmaailmat ja tavat tulkita elämän merkityksiä, että tuntuisi absurdilta kuvitella pääsevänsä toisen pään sisään – tai että joku pääsisi oman pään sisään. Toisaalta taas ihminen tuntuu pohjimmiltaan olevan otus, joka kokee samoja tunteita, reagoi moniin asioihin hyvin samoin ja samastuu vertaisiinsa.

Kysymys siitä, miksi haluan kirjoittaa, on edelleen kipeä. Haluan kirjoittaa voidakseni jakaa, saadakseni yhteyden toisiin. Lisäksi rakastan sanoja, rakastan kieltä ja kudelmia, joita sillä voidaan rakentaa. Yrittäessäni kirjoittaa kohtaan kuitenkin toisinaan ylitsepääsemättömän itsekritiikin muurin, joka eristää minut ajatuksineni. En halua kirjoittaa asioista, jotka eivät tunnu merkityksellisiltä, mutta merkityksellisten tarinoiden jakaminen on vaikeampaa. Kun kirjoittaa tosissaan, tekstiin kirjoittaa itsensä. Jos saa negatiivista palautetta tekstistä, johon on kirjoittanut kipeimmät kohtansa, se sattuu. Kirjoittaminen vaatii rohkeutta. Jos kirjoittaessa ei ole valmis panemaan itseään likoon, mikä on prosessin ja sen tuotoksen arvo? Koska olemme yksilöinä uniikkeja, on jokaisen kokemusmaailmakin uniikki. Jos minuutensa saa vangittua tekstiin, omasta tyylistä muotoutuu ainutlaatuinen.

Lopuksi mietin vielä, mikä minua ja valintojani ohjaa. Joskus tuntuu siltä, että kuin merelle unohdettu jolla seilailisin pitkin ulappaa. Oikeastaan en ajaudu avomerille, vaan mantere on jatkuvasti näkyvissä, tai sitten ehkä repaleinen saaristo. Veneen pohjalla lojuvat airot, mutta niihin en tartu. Maisemat muuttuvat vuodenaikojen mukaan, joskus minulla on veneessä seuraa. Osaksi talvea jäädyn paikoilleni, kevääksi irtoan jäistä. Mitä ihmettä tämä on?

Tämä blogi on yritys tarttua airoihin. Luulen, etten ole vähään aikaan tarttunut niihin, koska en ole uskonut itseeni. Olen pelännyt, että jos alan itse ohjata elämääni ja päätän sen suunnan, voin epäonnistua. Aion nyt alkaa tavoitella haluamani kaltaista elämää epäonnistumisen riskin uhallakin. Jos ja kun sattuu, niin ainakin olen elänyt jossittelun sijaan.

Millaisia kysymyksiä te esitätte itsellenne? Miten vastaisitte niihin?

Koska en noudata loistavia neuvojani

Hyvän elämän ohjenuorani on ollut, että onnistuneeseen päivään kuuluu päämäärätön kävelylenkki ja vähintään kupillinen teetä.

Jos teenhuuruiselle hetkelle ei ole aikaa, elää liian kiireistä elämää. Kantamuksitta kävellessä taas ehtii ajatella suuria. Joskus ajattelen oikein reippaasti kävellessäni huolien jäävän jälkeen ja jättävän minut rauhaan. Silloin luovuudelle jää tilaa ja muistan hengittää.

Viime aikoina minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että osaan todella hienosti neuvoa itseäni elämään parhaalla mahdollisella tavalla, mutta neuvoni eivät tepsi, koska en noudata niitä (lieköhän yleinen syndrooma, hehheh). Teekupposet ja lenkit ovat jääneet väliin ja huomaan vapaa-ajallani päivittäväni Facebookia nähdäkseni, mitä jännittävää muille tapahtuu. En tee asioita, joita haluaisin: en kirjoita, en valokuvaa, en kokeile rajojani ja haasta itseäni. Haluaisin olla niin paljon enemmän – haluaisin olla taiteilija tai ainakin joku, jolla olisi jaettavaa.

Niinpä päätin aloittaa tämän blogin, jossa annan itselleni neuvoja ja kerron, kuinka niiden seuraaminen sujuu. Ehkäpä omia neuvojaan on helpompi noudattaa, kun ne ovat kirjallisessa muodossa. Ja ehkä löydän täältä toisia, joille ongelmani kuulostavat tutuilta. Toivon saavani jakaa kanssanne ajatuksia, tekstejä ja kuvia. Jaksakoon meistä jokainen punnertaa aamulla sängystä ylös ja voittaa itsensä.