Ajatuksia epäonnistumisesta

Olen epäonnistunut yhden virkkeen säännön noudattamisessa. En ole kirjoittanut pitkään aikaan ennen tätä aamua. Olen haudutellut aiemmin valmistunutta tekstiäni uskaltamatta käydä siihen käsiksi. Pelkään, että sen hiomisesta tulee suurempi projeki kuin olen kuvitellut, että joudun taas kasvamaan kiinni sen maisemaan ja kuulemaan tarinan ihmiset päässäni.

Ehkä alan olla valmis jatkamaan seuraavaan tekstiin, mutta vielä pitäisi jaksaa yksi iso loppurutistus. Joudun kai vaihtamaan vuorosanoissa käyttämäni murteen toiseen, jota en osaa. Muuten tarinan tapahtumapaikkoja ei pysty sijoittamaan kartalle.

Olen viime aikoina miettinyt, mikä yhden virkkeen säännön seuraamisessa oli niin hankalaa. Voi olla, että silloin tällöin olisi pitänyt olla luvallinen vapaapäivä. Viikon pari sääntö toimi hienosti, mutta sen jälkeen kirjoittaminen jäi kokonaan. Loppuvaiheessa kokeiluani minulle alkoi käydä niin, että huomasin ollessani menossa nukkumaan virkkeen jääneen kirjoittamatta. Siinä sitten yritin parissa sekunnissa sepustaa jotakin ihan mitä sattuu. Siitä ei ollut kovin paljon iloa.

Ehkä on kuitenkin niin, että kirjoittamiselle pitäisi varata päivästä oma aika, jona ei tarvitse keskittyä muuhun. Aamu saattaisi olla hyvä, koska vasta herättyä ei ole ehtinyt vielä ajatella päivän kauppalistaa ja pyöritellä seuraavan päivän ohjelmaa. Pitäisi myös löytää itselle oikea tapa suhtautua epäonnistumiseen. Olen jälleen kysynyt itseltäni seuraavanlaisia kysymyksiä:

  • Mitä oikeastaan on epäonnistuminen?
  • Miten voin unohtaa tekemäni virheet ja alkaa taas kirjoittaa?
  • Onko pysähtyminen aina pahasta?
  • Mikä minua motivoi?
  • Mikä on minulle sopiva aika kirjoittaa?
  • Onko juuri minulla sanottavaa ja mitä se on? (Eli tuttu: Miksi haluan kirjoittaa?)

Kun tänä aamuna kirjoitin kolme runoa, niistä ei välttämättä tullut erityisen hyviä, mutta olen jälleen liikkeessä. En aio lähiaikoinakaan noudattaa yhden virkkeen sääntöä, vaan pohdiskelen uutta lähestymistapaa kirjoittamisen prosessiin.  

Mainokset

Ensimmäinen seurantaraportti

Pari päivää sitten kirjoitin aikovani seurata yhden virkkeen sääntöä. Täytyy sanoa, että kylläpäs osasin neuvoa itseäni hienosti! Ja upeasti olen seurannut neuvojani nyt kokonaista kolme päivää.

Ensimmäinen päivä oli kapinen: kirjoitin illalla yhden muutamasta lauseesta koostuvan virkkeen. Toisaalta virke oli jokseenkin hyvä ja mielenkiintoinen, eikä se alkanut sanalla lohi. 

Loheen en joutunut turvautumaan kokeilun toisenakaan päivänä (eli siis eilen). Tehtävään tarttuminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin ensimmäisenä päivänä ja välttelin sitä lähes viimeiseen asti. Lopulta kirjoitin yliemotionaalisen vuodatusrunon, joka on suoraan sanottuna paska. Siis aivan kamalaa sontaa! Toisaalta taas pystyin tuottamaan tekstimassaa huomattavasti enemmän kuin ensimmäisenä kokeilupäivänä, ja alkuun päästyäni teksti syntyi vaivattomasti.

Kokeilun kolmantena päivänä eli tänään heräsin kello seitsemältä, vaikka olisin pitkästä aikaa saanut nukkua rauhassa. Tai no koska kelloja oli käännetty, kello olikin itse asiassa vasta kuusi. Sen sijaan, että olisin kääntänyt kylkeä, kävelin ainakin kolme metriä hakeakseni tietokoneen. Irrotin nettipiuhan ja otin koneen sänkyyn. Asettelin selkäni taakse mukavasti kolme tyynyä ja niiden eteen vielä piikkimaton, jota vasten nojauduin. Luin 31 sivua keskeneräistä tekstiäni. Sitten jatkoin kirjoittamista virkkeestä, jonka olin kirjoittanut ensimmäisenä kokeilupäivänä. Kirjoitin ehkä puolisen sivua ja olin itseeni tyytyväinen.

Ai että. Itsensä neuvomisen jalo taito on kyllä opettelemisen arvoinen asia. Ainakin siinä tapauksessa, että on valmis opettelemaan neuvojen keksimisen lisäksi niiden noudattamista. Suorastaan tunnen viisauden hipaisseen päälakeani.